SIIRTOLAISUUS

Suurimman maastamuuton aikana 1880-1920 USA oli vetovoimaisin kohde. Sinne mentiin puuveitsellä kultaa vuolemaan. Myöhemmin ovat Kanada, Austraalia ja sitten Ruotsi herättäneet kiinnostusta. Merikaarto-sivuston englanninkielisessä historiankuvauksessa on melko kattava luettelo Merikaarrosta 1880-1920 lähteneistä siirtolaisista muodossa sukunimi-etunimi-isännimi-syntymäaika-virkatodistuksenottopäivä-kohdemaa-y.m.

ERÄÄN LOKARIN TARINAA
Eino Kukon 1980 muistamana.

Siälä rapakon takana, siälä oli monta merikaartolaasta erilaasis hommis. Ei se ollu Niagara, se oli jokin suuri joki, oliko se nyt sitten se kuuluusa Amatson-joki, se joki kumminkin, joka vaikuttaa Kolf-virran juoksuun. Tämän tarinan kertoja oli ollu siälä apurina vookempaasilla (=walking boss), joka oli kaiketi saksmanni, niin perusteellinen se oli. Piti saada kyseinen joki tukhon voimalaitosta varten. Miten ollakkaan, siinä joen lähellä oli vuori niinkuin suuri limppu. Se vain seliällensä sinne jokhen, niin pato olis valmis. Joo-o, töihin vain.

Töihin otethin kaivosmiehiä ja ruvethin tekemhän vuoren alle tunnelia rannan suunnas. Junilla ja kaaroolla ajethin louhos pois ja päätunneli tehthin melekeen läpi. Siitä vinkkelihin vähä piänempiä tunnelia ja sitten viälä piänempiä tunnelia, johka vain skottis skärryyllä pääsi tavaraa tuamhan ja viämhän. Kyllä siälä varmhan oli Slaihialaasiakin töis, kun kerran oli tuan nimisiä kärryjä.

Ei siinä vookempaasis muuta vikaa ollu, mutta se oli kova juamhan. Kun me olima senkans niin kovin saman näköösiä, minä useen tuurasin sitä varsinkin siinä lataamises. Tinamyytiä ajethin junalla satoja kuormia ja niillä skottiskärryyllä lykithin niihin piänempihin tunneliihin, tulilanka oli monta mailia pitkä. Kun se sytytethin, se kesti palaa toista päivää. Ja sitten poiat tärähti. Koko vuori nousi ilmaan kuin suuri limppu. Ilmas se kääntyy ylösalaasin, meni joen päällen ja putos siihen. Siinä oli se pato. Siinä oli voimalaistoksen juovat ja kaikki valmisna ja vuoren pohja oli valmis asua päälle kaupunki, oli rautatiet ja kaikki. Vookempaasi sai kaksinkertaasen hinnan.

Mutta poijaat, jos mä toren sanon, niin oli mulla tiketti valamhiksi ostettuna Suamhen, jos huanosti menis. Oli siitä huonojakin seurauksia. Suomeskin oli kylmä ja märkä kesä, ennenkun vesi altaassa nousi ja rupes menemhän sen padon yli. Sitten ilmat lämpeni jälleen ja muutenkin kaunistuivat.

ERÄITÄ KATKELMALLISIA SIIRTOLAISTARINOITA

mukana ovat:
Tomtti Juha ja sisar Johanna Lyydia
Seppälä, Simon lapset Liisa, Jaakko ja Tuomas.
Seppälä, Jenny Mariantytär, täti Sofia Autio ja enot M. Hakola, T.Koskela, J.Laine.
Seppälä Mikko ja Tuomas Jaakonpojat.
Knooka Hilja Elina
Kauppi Fiina ja Jaakko
Kukko Mikko, Iisakki, Juho ja Maria, Iisakin lapset
Kukko Tuomas Mikonpoika, vaimo Serafia Holtti sekä lapset.
Trastit, isä Mikko, lapset Simon, Mikko, Johannes, Elviira ja Lyydia Elisabet.

TOMTTI JUHA VILHELM ja hänen sisarensa Johanna Lyydia.
Juha Vilhelm Tomtti, synt. Vähäkyrö, kuoli Fort Bragg, CA 12.8.1919.
Johanna Lyydia Tomtti, Markkula, synt. Vähäkyrö 1893, kuoli Fort Bragg, CA 16. 3.1948.
Vanhemmat: Mikko Tomtti, kuoli Vähäkyrö 19.10.1845, kuoli Vähäkyrö
Sofia Blomberg, synt. Vähäkyrö 14.10.1851, kuoli Vähäkyrö 21.2.1912.

Mikko ja Sofia Tomtilla oli oma talo Kujanperässä vuokratontilla. Mikko oli taitava huonekalupuuseppä. Tytär Maria oli naimisissa Turkin - Venäjän sodan veteraanin, sotilassuutari Jaakko Sauson kanssa. Nuorempi tytär Elina oli talokas Jaakko Kukon puoliso Merikaarrossa. Mikon ja Sofian poika Juha lähti Amerikkaan huhtikuussa 1913, asettui Fort Bragg'iin Kaliforniaan. Jo saman vuoden syksyllä hän lähetti sisar Lyydialle matkarahat.

Juha ryhtyi punapuiden kaatoon. Ne saattavat kasvaa 2000 vuotta vanhoiksi, vaikka kaadetut puut olivat harvoin tuhatta vuotta vanhempia. Pituutta oli usein yli 80 metriä ja läpimittaa tyvestä viitisen metriä. "Läpiajettavia" puita tiedetään olevan kaksi jäljellä. Kolmannen kaatoi myrskytuuli joitain vuosia sitten. Puiden valtavat, jopa metrin läpimittaiset, oksat kasvavat lähes 30 metrin korkeudessa. Ne repeävät helposti irti ja ovat pudotessaan vaarallisia. Moni metsuri on kuollut sellaisen murskaamana. Vielä useampi on saanut "korkeakouluopetusta". Kaadettaessa puu pomppaa arvaamattomasti ylös tai sivulle, mistä myös aiheutuu vakavaa vaaraa. Karsimattoman puun katkenneet, terävät oksantyngät ovat koituneet monen silmän menoksi.

Punapuu on tyvestä paksu. Paljon työtä säästyy, jos puu katkaistaan muutaman metrin korkeudesta, onhan puuaines tyvessä käyttökelvotontakin. Metsurit hakkaavat puun kylkeen koloja, istuttavat niihin lankkuja sojottamaan sivulle. Niitä käytetään askelmina ylös mennessä. Samanlaisten lankkujen varaan tehdään sitten työskentelylava halutulle korkeudelle. Vaaransa on sielläkin toimiessa.

Juha Tomti tapasi kohtalonsa metsässä. Sisar Lyydian tytär kertoo: "John oli hakkaamassa kaadettua puuta, kun valtava oksa tuli alas ja tappoi hänet. Sellaista sanotaan "leskentekijäksi". Hänen sisarensa kutsuttiin katsomaan, oliko se John. Hän osoitti sormessa olevaa sormusta." Ilmeisesti tapahtumasta ei ollut uutista paikallisissa lehdissä. Minkäänlaista mainintaa kuolemasta ei ole löytynyt. Kuolinpäivä 12.8.1919 on saatu hautamerkistä.

Marraskuussa 1913 Juhan sisar Lyydia matkusti Los Angelesiin veljen lähettämällä lipulla. Hän tapasi siellä Sievissä 7.7.1890 syntyneen Emanuel Markkulan ja heidät vihittiin 22.6.1915. Suomessa olevilta kotiseurakunnilta ei pyydetty todistusta avioliittokelpoisuudesta tai niille muutenkaan ilmoitettu.. Heille syntyi poika Leo Fort Braggissä Kaliforniassa 16.5.1917. Sitten he päättivät palata Emanuelin kotipaikalle Suomeen.

Toinen poika Lauri syntyi 29.4.1920 Sievissä. Amerikassa solmittu avioliitto ei Suomessa pätenyt. Heidät piti Suomen käytännön mukaan kuuluttaa ja vihkiminen tapahtui 5.12.1920. Virkatodistukseen oli liitetty epävirallinen kommentti: "Lauri Johan oli merkitty heidän lapsekseen, vaikka vihkimisaika on muutama vuosi syntymän jälkeen, ei ollut tunnustuspäivämäärää."

Suomen talvi osoittautui liian kylmäksi Emanuelille, joka oli nauttinut Kalifornian ilmoista. Niinpä perhe matkusti takaisin Atlantin taakse. Leo-poika kuoli välittömästi heidän saavuttuaan New Yorkiin. Mukana seurannut Emanuelin äitikin oli kuollut matkalla. Muiden matka jatkui Fort Bragg'iin. Siellä syntyivät tyttäret Laila 3.10.1923 ja Lyyli 22.5.1927. Lyydia piti yhteyttä Suomessa oleviin sisariinsa, ja Elina Kukon kuoltua vielä Maria Sausoon, jolle hän sodan jälkeen lähetti Amerikanpaketteja. Maijan pojantytär Raili hoiti kirjeenvaihtoa.

Lyydian poika Lauri Markkula eli naimatonna Fort Bragg'issä, Laila miehensä Alvin Koskisen kanssa Garbervillessä, lapsia oli tytär Lydia Koskinen Green ja poika Leo. Lyyli Markkula, Rupe, Perry kuoli kesällä 2006 Fort Braggissä. Häneltä jäi tytär Leah Dean Rupe Tupper ja tytär Sharon Rupe Sullivan. Näihin on kirjeyhteys.

Ote Lyydian tyttärelleen Lailalle lähettämästä suomenkielisestä kirjeestä

 

SEPPÄLÄ LIISA > Myntti > Blum, ja veljet JAAKKO ja TUOMAS SEPPÄLÄ
Liisa Seppälä Myntti, Blum, synt. 14.10.1871, kuoli 29.6.1937 Winlock, WA,
Jaakko Sepppala, synt. 1.1.1886, kuoli ilmeisesti USA:ssa.
Tuomas Seppälä, synt. 22.3.1888, kuoli 28.1.1930, Chehalis, WA.
Maria Seppälä>Brandt, 8.3.1874-5.5.1921, ei tietoa muutosta ulkomaille.
Simo Seppälä, synt. 14.8.1869, ei muuttanut.
Vanhemmat: Simo Seppälä, synt. 15.3.1840 Vähäkyrö
Liisa Maanmies, synt. 5.3.1843 Vähäkyrö

Simo Seppälä oli Jenni Seppälän seurassa mainittujen Maria, Liisa, Mikko, Tuomas ja Juha Seppälän setä ja hänen vaimonsa Liisa oli lasten äidin sisar.
Liisa Simontytär avioitui 1893 ajuri Jaakko Myntin kanssa. Heillä oli vossikkaliike Vaasassa. Jaakko kuoli jo seuraavana vuonna ja Liisa palasi palvelustytöksi Merikaartoon, tapasi siellä juuri Amerikasta palanneen Mikko Blomqvistin. Heidät vihittiin 6.11.1898, he käväisivät Amerikassa ja Mikko lähti yksin uudelleen heinäkuussa 1901. Liisa seurasi tytär Senjan kanssa joulukuussa. Amerikassa he ottivat käyttöön nimen Blum. Liisan veli Jaakko matkusti Liisan mukana. ja Tuomas tuli perässä 1906.

Blumit asuivat alkuun Carbonadossa ja asettuivat sitten Washingtonin Winlock'iin. Heillä oli poika Niilo Blum, tytär Saima Blum Johnsson s. 1910 Winlock'issa, kuoli kotipaikalla 1982. Toinen tytär Martha Blum Fykerud, synt. 1902, kuoli Raymondissa, WA 1997. Senjaa ei enää muuton jälkeen näy.
Liisan puoliso Mikko Blomkvist oli syntynyt 24.3.1871. Hänen isoisänsä Tuomas on kirjattu tsaarin armeijan sotilaaksi nimellä Blomkvist. Alkuperäinen nimi oli Lill-Holtti eli Sippola. Esivanhempia on mm. Kolkissa ja Kukossa. Mikon vanhempi veli Jaakko muutti myös perheineen Amerikkaan.

Simo Seppälän lapset, Jenni Seppälän muistelmia, suomennettu lyhennelmä Bert Pellon englantilaisesta käännöksestä.
Vuonna 1901 Mikko ja Liisa Blum ja heidän tyttärensä Senja olivat olleet vuoden Suomessa Amerikassa käynnin jälkeen. Blum päätti lähteä takaisin Carbonadoon, Washingtoniin. jossa oli ollut aiemmin. Heillä oli vossikanajoliike Vaasassa. Mrs Blum ja Senja päättivät jäädä Vaasaan joksikin aikaa, mutta menivät perässä samana vuonna. Rouvan veli Jaakko matkusti mukana. Oltuaan vähän aikaa Carbonadossa, joka on hiilikaivoskaupunki, he muuttivat Winlock'iin, Washingtonin valtiossa, ja vossikkaliikkeestä huolimatta päättivät perustaa kotinsa Valtoihin.

Syksyllä 1905 Simo Seppälän poika Thomas, Liisa Blumin veli, oli asunut Vanha-äidin ja minun (=Jenni) kanssa pienessä tuvassamme, kun hänen äitinsä, isoäitini sisar, oli kuollut. Mike Blum oli luvannut lähettää hänelle rahaa tai liput. Viikot kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Tuomas odotti ja odotti. Kun Tuomas (Simonpoika) kuuli, että Hakolan eno suunnitteli lähteä toistamiseen, hän päätti lähteä tämän mukana ja lakata odottamasta luvattua höyrylaivalippua. En tiedä, mistä hän sai rahan lainaksi, mutta Vaasasta hän osti lipun. Kun Hakolalla oli kokemusta Amerikanmatkasta, Juha Latvala ja ehkä muitakin nuoria miehiä meni hänen mukanaan.

Muistan oikein hyvin, kun Tuomas helmikuun 16. päivänä herätti minut varhain, ollen jo täysissä pukeissa ja valmiina lähtemään Karralan, naapurin, mukana Vaasaan. Sieltä matkan piti jatkua kaksi päivää myöhemmin. Vanha-äiti ja minä jäimme itkemään, kun Tuomas lähti. Lähtöpäivänä Hakolan eno meni Tuovilasta junalla Vaasaan liittymään Tuomaksen seuraan. Oli hämmästyttävä sattuma, että juuri sinä päivänä posti toi ilmoituslapun, että metkalippu oli saapunut Amerikasta. Vanha-äiti meni postitoimistoon ja lippu lähetettiin Blumille takaisin. Tuomas matkusti Winlock'iin, perusti farmin ja meni naimisiinkin, mutta kuoli n.1930

SEPPÄLÄ JENNI, enot Tuomas Seppälä>Koskela, Mikko Seppälä>Hakola,
Juha (Jussi) Seppälä>Laine ; täti Sofia Seppälä>Autio, tädin mies Mikko Akkola
Jenni Seppälä Pelto, synt. 1896, muutti 1920. Äiti Maria Seppälä.
Maria Seppälä, synt. 10.10.1874, Jennin äiti, ei muuttanut.
Liisa Seppälä, Akkola, synt. 13.11.1872, Jennin täti, ei muuttanut.
EnoTuomas Seppälä > Koskela, synt. Vähäkyrö 30.4.1868, palasi, kuoli Vähäkyrö 1.8.1927
Eno Mikko Seppälä > Hakola, synt. Vähäkyrö 30.9.1876, palasi, kuoli 29.9.1950
Eno Juha Seppälä > Laine, synt. Vähäkyrö 21.1.1881, palasi, kuoli 1972
Täti Sofia Seppälä > Autio, synt. Vähäkyrö 9.9.1879, palasi, kuoli 25.7.1956
Mikko Akkola, Liisa Seppälän puoliso, synt. 13.11.1872, lähti, mutta käännytettiin takaisin.
Sisarusten vanhemmat: Mikko Seppälä, synt. 26.4.1841, kuoli 4.7.1888, Simo Seppälän veli.
Susanna Maanmies, synt. 11.9.1840, kuoli 22.4.1913.

Jenny Pelto lähti siirtolaiseksi 1920. Lapsena hän asui yhdessä isoäitinsä Susannan kanssa kutsuen tätä Vanha-äidiksi. Jenny sai läheltä seurata, miten täti Sofia, enot ja täti Liisan mies Mikko Akkola lähtivät Amerikkaan ja palasivat. Amerikassa hän kirjoitti muistelmansa, muuttajien ja läheisten vaihtelevat tunnelmat, toiveet, pelot ja ilot. Enot ottivat Seppälän sijaan uudet nimet. Jenni kutsuu heitä nimillä Tuomas-eno tai Koskela Eno, samoin Juha eno (Laine) tai (Mikko) Hakola eno. Seuraavassa Jennyn oma tarina poika Bertin kertomana, sitten Jennyn muistoja tädin ja enojen muutoista. Edellä jo oli muistoja Simo Seppälän perhekunnasta.

Jennyn muistelmia, Bert Pelto äidin muistelmien pohjalta, suomennos.

Jenny Seppälä syntyi 27.1.1896 pienessä mökissä Vähänkyrön Merikaarron Alaisessa päässä, äiti oli nuori, naimaton palvelijatar, joka työskenteli varakkaassa ruotsinkielisessä perheessä satamakaupunki Vaasassa. Noin vuoden ikäisenä Jenny jäi Marian äidin Susanna Seppälän hoitoon.
Susannalla itsellään ei leskenä ollut vakituista kotia. Hänen miehensä oli ollut myllärinä Seppälän myllyssä ja kolmen pojan ja neljän tyttären perhe oli kasvatettu myllärin tuvassa. Isän kuoltua myllärin toimen vastaanottanut poika Tuomas asui nyt myllärin tuvassa perheineen.

Susannan ja pikku Jennyn onneksi nuorin poika Juha pystyi ostamaan heille Holttilasta yhden huoneen mökin vastapäätä ikivanhaa Seppälän aluetta Kyrönjoen toisella puolella. Jenny muistaa sen päivän, ehkä 1900, kun he myllyn alapuolella olevaa pientä käymäsiltaa pitkin kävelivät uuteen kotiinsa.
Jennyn kouluvuosina Susannan pojat, erityisesti Juha ja Mikko huolehtivat heistä, ja heillä oli paljon yhteyksiä laajaan Seppälän sukuun. Susannan nuori tytär Sofia oli siihen aikaan piikana läheisessä Holtissa. Pitkinä talvi-iltoina Susanna kehräsi villaa langaksi varakkaammille naapureille, mm. Karran ja Vallinin perheille.

Kesäaikaan Susanna otti esiin kangaspuut ja kutoi kangasta, kuten monet Merikaarron naiset 1900-luvun alussa. Merikaartolainen Sallin Maija keräsi naisten kankaat ja myi niitä tekstiilikojussaan Vaasan torilla. Lisäksi Jennyn äiti avusti pienillä summilla Jennyn ylläpitoa. Jenny ei muistelmissaan kerro nälästä tai muista taloudellisista ongelmista.

Jennyn muistelmat antavat positiivisen kuvan maalaiselämästä vuoden 1900 vaiheilla. Heidän tarpeensa olivat yksinkertaiset ja ikääntyvä isoäiti terve. He olivat hyvissä väleissä Enkeksen väen ja muiden naapureiden kanssa, samoin joen toisella puolen asuvien Seppälälan sukuun kuuluvien kanssa.
Jenny kirjoitti omaelämäkerrassaan, miten vuosisadan alussa enot lähtivät Amerikkaan, Mikko oli lähtenyt ensin. Juha, Jennyn suosikki, oli 20-vuotias lähtiessään veljien perään 1902. Hän oli poissa 10 vuotta. Myös Sofia meni, ja jonkun aikaa neljä Susannan lasta oli työssä sahalla Hoquiamissa, Washingtonissa, lähellä Tyyntä valtamerta.

Juha-eno oli luvannut äidilleen ja pikku Jennylle, että hän lähettää heille rahaa säännöllisesti, niin että heillä ei olisi puutetta. Juha piti lupauksensa. Juha-eno lupasi myös avustaa Jennyä koulunkäynnissä Merikaarron kansakoulun jälkeen.

Jenny lähtikin Vaasan Lyseoon (Tyttölyseoon) Juha-enon tuella. Tuo satamakaupunki on saanut nimensä Vaasa-kuninkaista, kun Suomi kuului Ruotsiin. Äiti Maria oli tuohon aikaan palvelusneitona tuomari Harald Boucht'in perheessä Vaasassa, joten Jenny kävi usein äitinsä luona tuntien jälkeen, vaikka asui muiden sukulaisten luona. Hän oli joskus vahtimassa perheen pikku Christer'iä, josta tuli myöhemmin Jennyn ja hänen perheensä hyvä ystävä. Tyttölyseon jälkeen Jenny halusi mennä Jyväskylän seminaariin valmistumaan opettajaksi. Hän kääntyi jälleen Juha-enon puoleen ja saikin apua, vaikka tämä oli nyt naimisissa ja kotimaahan paluun jälkeen oli joitain hankaluuksia. Jennyn seminaarivuodet 1914-1916 olivat kiihottavat ja vaikuttivat häneen, erityisesti silloisen ensimmäisen maailmansodan takia. Muiden opiskelijain tavoin hänestä tuli kiihkeän kansallismielinen ja hän halusi koko elämänsä palvella maataan.

Kansalaissota "punaisten" joukkojen ja "valkoisten" kansallismielisten välillä puhkesi Jennyn valmistuessa seminaarista. Hän oli aluksi Vaasassa lyhyen ajan ja sai sitten vakituisen viran Kalsilan koululla Vähässäkyrössä. Koulu oli lähellä Perkiötä, jossa asui sukulaisperhe Peltoset. Heidän luonaan hän oli jo aiemminkin kyläillyt.

Opettaessaan Kalsilassa 1918-1920 Jenny auttoi Peltosia kirjoittamaan kirjeitä Amerikkaan poika Jaakolle, joka oli Amerikassa nimellä Pelto. Kirjeenvaihdon tarkoituksena oli lähinnä ylläpitää yhteyttä perheen nuorempaan poikaan Vilhoon, joka oli äskettäin muuttanut veljensä luo. Jaakko oli muuttanut 16-vuotiaana 1901 kummisetänsä Jaakko Vallan kanssa.

Kirjeenvaihto Jaakko Pellon kanssa johti avioliittoaikeisiin. Jaakko tuli Suomeen ja häät pidettiin marraskuussa 1920. Alkupuolella tammikuuta 1921 he lähtivät Amerikkaan, jossa Jaakko oli autonkuljettajana ja puutarhurina kansainvälisesti tunnetun kirurgin, Dr. R. C. Coffeyn palveluksessa. Pari asui ensin Portlandissa, Oregonissa ja sitten saivat pienen asunnon tohtorin väljästä talosta. Pojat Mauri, Pertti ja Kalevi syntyivät täällä 20-luvulla.

Jaakko ja Jenny tulivat Suomeen 1925, kun Mauri oli aivan pieni. He aikoivat jäädä Suomeen, mutta Jennyn suureksi pettymykseksi Jaakko totesi, että hänellä oli Suomessa vähän mahdollisuuksia, ja entiset työnantajat houkuttellivat heitä palaamaan. Vastahakoisesti Jenny suostui palaamaan. Vuoteen 1930 tultaessa Jaakko ja Jenny tunsivat olonsa sidotuksi ja turhautuneeksi asuessaan Coffeyn talon ahtaassa asunnossa. Päätettiin, että Jaakko avaisi autokorjaamon ja bensiiniaseman jossain suomalaisalueella.

He valitsivat Winlock'in, pikkukaupungin lounaisessa Washingtonissa, koska siellä oli melkoinen suomalaisten maaseutuyhteisö. Siellä asui myös Jennyn sukulaisia, äidin serkut Tuomas ja Jakki Seppälä ja Mike Blumin vaimo Liisa Seppälä Blum. Kaupunki näytti olevan menestyvä, kasvava paikka. Suomalaisperheet olivat kehittäneet kanojen hoidosta ja erityisesti munantuotannosta pääelinkeinon maailmansodan aikana. Tämä taloudellinen yritteliäisyys oli johtanut useat perheet varakkaiksi yrittäjiksi. Heillä oli pikku kuorma-autoja ja he laajensivat talojaan, sillä munabisnes laajeni kaupungeissa pulavuosina ankeasta ajasta huolimatta.

Jenny ja Jaakko Pelto lapsineen muutti Winlockiin 1931, jolloin suuri lama iski. Kun maa oli hankittu ja talo rakennettu, näytti selvältä, että Jaakko menisi takaisin tohtorin luo ja Jenny hoitaisi talon ja kotona olevat kolme poikaa.

Jennyn serkut Jakki Seppälä ja Eino Hakola muiden siirtolaisten tapaan kärsivät pulavuosien aikaan ajoittain heikoista työnsaantimahdollisuuksista. Molemmat he löysivät ajoittain turvan Jennyn luota ja asuivat siellä joskus useita kuukausia korvaten edun maatöillä ja puunhakkuulla. Sadonkorjuuaikaan heinä - syyskuussa he saivat tavallisesti työtä omenankorjuussa itäisessä Washingtonissa ja ajoittain muutakin kausiluontoista työtä.

Eino Hakolan työ pellon raivauksessa, puiden hakkuussa ja muissa askareissa olivat Jennylle iso apu alkuvuosina. Ehkä vuonna 1933 Eino sai työtä Hoquiamissa sahalla, jossa hänen isänsä Mikko ja monet muut merikaartolaiset olivat olleet ennen sotaa. Eino saattoi tulla Peltojen luo jouluksi ja talvella1935 hän sanoi lähtevänsä kotiin, kun oli ansainnut matkarahat.

Vuonna 1938 Jaakko menetti työnsä tohtorin luona ja tuli kokoaikaisesti perheen luo. Jennyn vaatimuksesta perheessä puhuttiin aina suomea. Poikienkin piti puhua oikeata suomea, ei fingliskaa, jota useat naapurit käyttivät.

Jenny oli kautta vuosikymmenten kirjeenvaihdossa äitinsä Marian kanssa, aina tämän kuolemaan 1959 asti. Jenny kirjoitti myös monelle muulle Vähänkyrön sukulaiselle ja tuttavalle. Pojatkin kirjoittivat joskus Maiju-mummulle, ja Joulun aikaan oli varmaa, että häneltä tuli ihmeellisiä lahjoja. Tavallisesti hän kutoi villasukkia ja lapasia kaikille kolmelle. Erityisen jännää oli, kun hän lähetti kaikille pienet Kauhavan puukot.

Winlockin suomalaisyhteisöllä oli aktiivinen osasto UFKBS:ssä, yhdistyneessä suomalaisessa Kalevan veljes- ja sisarkunnassa. Jenny oli aktiivijäsen 30-luvun puolivälissä. Hän oli kuullut järjestöstä Juha-enolta, joka oli ollut jäsenenä Hoquiamissa ennen maailmansotaa. Kun hän oli taitava kirjoittaja, hänet valittiin usein Winlockin osaston sihteeri-rahastonhoitajaksi. Talvisodan puhjetessa monet suomalaissiirtolaiset, myös UFKBS:n jäsenet, järjestivät sota-apupaketteja ja rahaa Suomeen lähetettäväksi. Jennyllä oli ollut tapana lähettää huolenpitopaketteja äidilleen, erityisesti jouluna. Nyt hän organisoi paljon enemmän ruoka- ja vaatepaketteja tarvitseville suomalaisille perheille.

Osastovuosinaan Jenny kirjoitti useita uutisjuttuja kuukaisittain ilmestyvään Veljeysviestiin ja myös suurehkoon Lännen Suomettareen, joka ilmestyi Astoriassa, Oregonissa. Hän lauloi osaston kuorossa, joka esiintyi kaikissa tärkeissä tapahtumissa. Hän onnistui toimimaan tärkeässä osassa Suomi-Haalin toiminnassa sen lisäksi, että hoiti kaksi lehmää, nelisenkymmentä kanaa, kaikki tilan työt ja vielä kolme koulupoikaansa.

Jaakon tultua Portlandista, Oregonista, perhe vietti muutamia laihoja vuosia, sillä toisen maailmansodan alkuun saakka ansiotyötä oli vaikea saada. Silloin Jaakko meni Vancouveriin laivatelakalle, jossa tehtiin kauppalaivoja Euroopan sotaponnistusten tukemiseksi. Perheellä oli taas säännölliset tulot, ja jälleen kerran Jennyn piti hoitaa koti ja tila yksin. Pojista oli hieman apua ja Mauri lypsi lehmät ja teki muutakin askaretta, kunnes meni sotapalvelukseen. Vuonna 1945 vanhimmat Mauri ja Pertti menivät Washingtonin Valtion Collegeen, joka on nyt yliopisto. Vain Kalevi, nuorimmainen, jäi kotiin. Jaakko ja Jenny saivat satunnaista työtä maalareina ja tapetoijina, mutta tulot olivat epäsäännölliset ja niukkenevat noina vuosina.

Vaikka Jennyn englanti ei ollut aivan sujuvaa, hän alkoi 50-luvulla tutkia työmahdollisuuksia, senkin uhalla, että joutuisi muuttamaan Seattleen, jossa poika Mauri jo asui nuoren vaimonsa Joanin kanssa. Samoin hän tiedusteli Seattlen suomalaisilta työtä Jaakolle. Farmi vuokrattiin pois, Jaakko sai työtä isännöitsijänä isossa kerrostalossa, jonka omisti suomalainen perhe.

Elettyään neljänneksen vuosisataa erossa äidistään ja muista Suomessa olevista sukulaisistaan Jenny sai lopulta tarpeeksi rahaa kotimaanmatkaan 1954. Hän vietti koko kesän iäkkään äitinsä Marian luona Merikaarrossa ja vieraili muualla Suomessa, myös rakkaassa Alma Materissa, Jyväskylässä, josta oli nyt tullut Jyväskylän Yliopisto. Hän tapasi muutamia seminaarivuosien luokkatovereita, noilta kiihottavilta ajoilta 40 vuoden takaa. Samoin hän tapasi vanhempia ja nuorempia Seppälän suvun jäseniä. Tuona kesänä ja syksynä 1954 Jenny näki äitinsä viimeisen kerran , sillä Maria kuoli 1959.

Jennyn toinen poika Pertti/Bert toi vastanaineena puolisonsa Marigayn Suomeen syksyllä 1954. Heidän tarkoituksensa oli opiskella vuosi Helsingin Yliopistossa. Syyskuussa Jenny voi esitellä Pertin Merikaarron ja muidenkin paikkojen sukulaisille. Hän vei nuoren parin tapaamaan myös Christer Bouchtin perhettä ja muita Vaasan ystäviä.

1950-luvulla Jenny oli työssä suuressa tavaratalossa Seattlessa. Siellä hän siivosi ja teki muita vastaavia töitä. Myytyään Winlockin talonsa he ostivat pienen talon Seattlesta, jossa he asuivat 1960- ja 1970- luvut.

Vuonna 1971 Jenny ja Jaakko tulivat jälleen Suomeen ja olivat Merikaarrossa jonkun aikaa. Siellä Jenny nautti keskusteluista vanhan ystävän Elsa Koskelan kanssa. Tämä oli Jennyn vanhimman enon Tuomas Koskelan tytär, jonka Jenny oli tuntenut jo lapsena Alaisenpään pienessä mökissä. Isänsä kuoltua Koskelan eno oli perinyt häneltä myllärin viran Seppälän myllyssä. Elsa Koskela oli viimeisiä Merikaarron suurista kutojista. Jennyn perheellä oli useita Elsan tekemiä ryijyjä.

Tietysti he vierailivat Vähässäkyrössä muidenkin sukulaisten, erityisesti Juha-enon (Laine) perheen luona. Juha oli terve ja virkeä 1971, teki maataloustöitä jo aikuisten lastenlastensa kanssa. Veljiensä tavoin Juha oli vaihtanut nimensä, hän oli Juha Laine, kolmas veli Mikko käytti nimeä Hakola. Näin Seppälä-nimisiä on vähän.

1970- ja 80-luvuilla Seattlen suomalaiset pitivät yllä laajaa ja aktiivista UFKBS osastoa ja Jenny alkoi jälleen osallistua järjestötyöhön aktiivisesti. Suomalaisten tapaamisissa hän esitti usein Eino Leinon tai muiden kuuluisten runoilijoiden pitkiäkin runoja, sillä runonlausunnassa hän oli kunnostautunut jo Jyväskylässä. Hän piti myös osaston tulemia suomen kielen tunteja ja toimi keskustelukumppanina läheisen hoivakodin potilaille.

Jaakko kuoli 94-vuotiaana kesällä 1979 Jennyn ollessa jälleen sukulaisten luona Merikaarrossa. Hänen tuhkansa tuotiin Suomeen haudattavaksi Vähäkyröön. Jaakon kuoltua Jenny jatkoi monta vuotta yksinään West Seattlessa sijainneessa kodissaan samassa asunnossa, jossa he olivat siihen saakka asuneet kaksistaan, vieraillen ajoittain poikiensa perheiden luona.

Joskus 1970-luvulla Jenny alkoi kirjoittaa omaelämäkertaansa. Hän kirjoitti muistoja Vanha-äidistä, Enkeksen Paapasta ja Mummusta ja muista lapsuutensa tärkeistä ihmisistä. Hän oli oppinut käyttämään kirjoituskonetta joskus 50-luvulla, kun hän tutki keinoja säilyttää perheen tulotaso. Jonkun aikaa hänellä oli kotona tehtäväksi sopiva työ, osoitelipukkeiden kirjoittaminen mainosyhtiölle.

Yksi hänen monista harrastuksistaan oli suomen kieli, erityisesti Kyrönmaan alueen murteet. Hänellä oli Laihialla asuvan serkkunsa Eero Hakolan kanssa laajaa kirjeenvaihtoa kielestä ja murresanoista. Valitettavasti nuo kirjeet ja tuo maaseudulla puhutun suomenkielen aarreaitta ei ole säilynyt. 1980-luvulla hänen näkökykynsä alkoi heiketä ja kirjoitus sisälsi entistä enemmän virheitä, joita hän ei nähnyt korjata. Vaikka silmät alkoivat pettää, Merikaarrossa, Vaasassa ja muualla Suomessa vietetyn ajan muistot näyttivät piirtyvän terävämmin. Hän jatkoi kirjoittamista ja aktiivia yhdistyselämää yli 90 vuoden ikään.
Jenny Seppälä kuoli joulukuussa 1994 iältään 98-vuotiaana. Hänen poikansa toivat hänen tuhkansa Suomeen, jossa hänet haudattiin Vähänkyrön hautausmaalle miehensä Jaakon viereen. Tämän kanssa hän oli jakanut 59 vuotta pitkästä elämästään.

Merikaarto oli hänelle aina hyvin tärkeä, lähes maaginen kylä, erityisesti vuosisatoja vanhana Seppälän tilana, hänen sukulaistensa kotina ja hänen lapsuusvuosiensa näyttämönä, rakkaan isoäidin seurassa. Vielä 90-vuotiaana hän kykeni lausumaan pitkiä runoja lähes virheettömästi. Hänen kuvauksensa lapsuuden tärkeistä henkilöistä antavat heistä eloisan kuvan. Syvälle kätkettynä hän kantoi mukanaan apeutta ja haikeutta, kun ei ollut voinut toimittaa aiottua uraansa opettajana kotimaassa. Silti hän oli iloinen, positiivinen ihminen.

Se pieni mökki, jonka Juha-eno osti äidilleen Susanna Seppälälle, jonka Jenny niin hellästi kuvaa muistelmissaan, on edelleen pystyssä Holttilassa, mutta siirrettynä muutaman sata metriä Vaasan suuntaan. Sitä on jatkettu lisäosilla, se on saanut kirkkaan maalin ja toimii vaasalaisen perheen kesäkotina.

Seppälän sisarukset Sofia Autio, Tuomas Koskela, Mikko Hakola ja Juha Laine, Jenni Seppälän muisteluksia
Vuoden 1902 syksy oli surullista aikaa Vanha-äidille ja minulle. Silloin Jussi-eno (Juha) lähti Amerikkaan, ja me olimme surullisia ja yksinäisiä, molemmat. Kerran pikkukoulussa minä aloin itkeä, ja Mumma (opettaja) kysyi, mikä oli hätänä. Minä vastasin: "Vain, että Jussi on lähtenyt." Muut varmaan nauroivat minulle, mutta en minä sille mitään mahtanut. Silloin oli marraskuun alkupuolta. Koskela-eno oli meillä Jussin lähtiessä ja yritti lohduttaa meitä sanoen, että Jussi varmasti lähettää minulle Amerikasta silkkinauhoja. Se lohdutti vähän, sillä silkkinauhat olivat tärkeitä pikkutytöille, eikä monella ollut todella kauniita.
Ennen lähtöään Jussi vakuutti äidilleen pitävänsä tästä huolta ja katsovansa, ettei tältä puutu mitään. Äidilleni hän sanoi, että hän lähettää Amerikasta tarpeeksi rahaa, ettei äidin tarvitse avustaa minun ylläpitoani. Jussi piti sanansa ja lähetti säännöllisesti neljä kertaa vuodessa 50 markkaa kerralla. Se oli silloin huomattava summa, jolla me selvisimme helposti kaikista kustannuksista. Oma äitini hankki minulle vaatteet, ja minä sain säännöllisesti ja parempia vaatteita kuin toverini. Vaatteet olivat hienosti tehtyjä, kaupunkilaismallia. Ei ihme, että toverini ilkkuivat ja sanoivat, että minä olin fiini.

Ja aika ajoin minä sainkin Amerikasta silkkinauhoja ja muutakin pikku tavaraa. Kun joku palasi Amerikasta, Jussi lähetti tämän mukana tuomisia äidilleen ja minulle. Ja Fiia-tätikin lähetti ajoittain, kun hän lähti Amerikkaan Koskela-enon mukana seuraavana vuonna. Kaikki he olivat Hoquiam'issa, myös Hakola-eno. Hakola ja Jaakko Peltonen olivat menneet 1901.

Akkolan eno, täti Liisan mies, yritti myös mennä Amerikkaan, 1901 tai 1902, kun hänen tyttärensä Lempi ja minä olimme ensimmäistä vuotta pikkukoulussa. Hänen veljensä lähettivät hänelle matkarahat. En tiedä tarkkaan, kuinka kauan hän oli poissa. Vanha-äiti ja minä olimme yötä Akkolalla, kun oveen koputettiin. Me lapset emme heränneet. Akkolan täti katsoi ulos ikkunasta, kutsui Vanha-äitiä ja sanoi: "Luulen, että se on Miska." Kesti kotvan, ennen kuin hän uskalsi avata oven.

Siihen aikaan ihmisiä joskus pysäytettiin Ellis Islandilla ja lähetettiin takaisin. Joskus matka katkesi jo Suomessa ennen laivan lähtöä Hankoniemestä. Se oli pelätty ja suuri taloudellinen menetys. Sellainen kitkerä temppu tehtiin Akkolan enolle. Tuskin eno koskaan pystyi maksamaan lainaa veljilleen takaisin. Eno pääsi töihin Vaasaan ison pankin rakennustyömaalle. Perhe muutti siksi ajaksi Vaasaan.

Pikkukouluaikaan me lapset menimme jokaisena postipäivänä odottamaan postintuojaa Mäenpäähän. Siellä me istuimme pitkällä penkillä odottamassa. Aika usein minulla oli iloista vietävää Vanha-äidille, oli tullut kirje Jussi-enolta tai Fiia-tädiltä. Ja joskus oli muitakin kirjeitä, Tuomas (Simonpoika) Seppälältä tai Hakolan enolta. Eno Tuomas Koskelasta me kuulimme, kun hän lähetti kirjeitä perheelleen. Aluksi Fiia-täti vastasi Vanha-äidin puolesta, hänen lädettyään ehkä Liisa-täti. Kun olin koulussa, kirjeiden kirjoittaminen jäi minulle.

Mr Blum lainasi Hakolan enolle rahat ensimmäiseen Amerikanmatkaan syksyllä 1901. Tämä palasi Suomeen kesällä 1904 ja tultuaan osti sedältään osan Seppälän tilaa. Kun Hakolan tupa oli muiden takana Merikaarron Alaisessapäässä, hän päätti muuttaa joen varteen, lähti uudelleen Hoquiam'iin sahalle, jossa oli ollut ensimmäisellä käynnillään. Toisella matkallaan hän oli Amerikassa kolmisen vuotta ja palasi 1910 yhdessä sisarensa Fiian kanssa. Palattuaan hän siirsi vanhan tupansa joen varteen, laajensi sitä ja teki ulkorakennuksia.

Vielä muistan, että pikkutyttönä ihailin kauniita kiiltokuvia, joita Koskelan eno lähetti tyttärilleen Lyydialle ja Aliinalle. Elsa oli silloin liian pieni kiinnostumaan niistä. Muistan myös kullalla ja hopealla koristellut joulukortit ja pystyssä pysyvät ystävänpäiväkortit. Niitä minä kovasti himoitsin.

Muistan, kun Koskelan eno tuli Amerikasta. Siitä oli kai saatu tieto etukäteen. Oli kaunis kesäpäivä. Olin joella soutelemassa Lyydian kanssa lähellä heidän kotiaan, sitä tupaa, jossa Maiju-mummu asui myöhemmin.

Me näimme jo matkan päästä, kuinka Kukkolan ja Alaisenpään välillä tiellä oli tulossa hevonen ja rattaat, rattailla Amerikan arkku. Arkut tunsi jokainen siihen aikaan. Eno oli tulossa Tervajoen asemalta. Hän oli ottanut hevoskyydin tunnetulta kestikievari Kaijalta. Tuomas Kaija asui lapsuusaikanani perheineen Merikaarrossa ja piti kauppaa sillan eteläpäässä, talossa, jossa myöhemmin asui (seppä Jaakko Hilden ja) Reijo Seppälä. Talo oli Koskelan ja tien välissä.
Niin Koskelan eno saapui kotiin. Lyydia ja minä sousimme nopeasti rantaan. Eno oli jo sisällä. Muistan, kun hän avasi arkun. Siellä oli monia meille tytöille outoja ja ihmeellisiä tavaroita. Lyydialle ja hänen äidilleen oli paljon tavaroita, samoin Elsalle, joka oli muutaman vuoden vanha. Aliina oli jo kuollut. Tämä oli ehkä1907 tai 1908. Siellä oli kirjoja tai muuta luettavaa. Luimme niitä Lyydian kanssa myöhemmin.

Oli järisyttävää saada jotain Amerikasta. Juha-eno ei koskaan unohtanut lähettää meille jotain. Minä muistan medaljongin, joka on minulla jossain kuvassa. Ne olivat muotia silloin Amerikassa. Juha ja Fiia-täti lähettivät Vanha-äidille vaatetta, toisinaan talveksi pitkiä kerrastoja (union suit eli paitahousut).Vanha-äiti piti niistä erityisesti, ja he huolehtivat siitä, että varasto ei loppunut.

Vanha-äiti ja minä olimme Hakolassa, kun eno palasi ensimmäisen kerran. Eno ei ollut kirjoittanut tulostaan mitään etukäteen. Kun pitkään aikaan ei tullut kirjettä, Hakolan täti alkoi ounastella, että Mikki on tulossa kotiin.

Vanha-äiti oli jo noussut ylös lähteäkseen kotiin, katsahti ulos ikkunasta ja sanoi yllättyneenä: "Silloon." Täti juoksi ikkunaan ja huusi: "Siunakkoon, tuleeko Miska.?" Silloin Mikko oli jo ovella ja astui sisään. Sanni oli pieni, ei muistanut isäänsä eikä ymmärtänyt äitiään ja alkoi itkeä, kun vieras mies tuli taloon.
Hakolan enolla ei ollut Amerikan arkkua, oli vain setseli, iso matkalaukku. Siinä oli Sannille kaunis, silkkiin puettu nukke. Voi, kun se oli kaunis. Minun sanottiin olevan "tyttyjen äitee". Minulle oli marmorikuulia. Nyt minä saatoin pipata", hypätä ruutua. Minulla oli ne marmorikuulat vielä mukanani, kun lähdin Amerikkaan 1920.

Kun Tuomas Seppälä meni Amerikkaan, hän lähetti minullekin ystävänpäiväkortin. Toiveeni täyttyi. Kortti oli yksinkertaisessa kuoressa, joten se ei ollut iso, mutta silti se oli minulle aarre. Se on minulla vieläkin tallessa.

Silloin "tultiin ja mentiin" tai paremminkin "mentiin ja tultiin". Varsinkin perheelliset miehet suunnittelivat ajan, jonka Amerikassa olisivat, ansaitakseen tietyn summan rahaa selvään tarkoitukseen. Saattoi olla tarkoitus hankkia koti tai parantaa sitä, tai hankkia omaa maata. Matkalippu ei ollut erityisen kallis, matka Hoquiam'iin oli ehkä 600 markkaa, 120 dollaria.

Päiväpalkka Hoquiam'in sahalla oli 2 dollaria. Harva säästi rahaa matkalippuun, useimmat lainasivat tai aiemmin menneet sukulaiset lähettivät lipun ja matkarahaa. Vielä tarvittiin 20 dollaria maihinnousurahaa, kun tultiin Ellis Islandille. Monet miehet toteuttivat haaveensa, keräsivät aiotun summan ja palasivat Suomeen ostamaan maan tai rakentamaan talon.

Oli vähän poikia ja tyttöjä, jotka menivät Amerikkaan ennen vuosisadan vaihdetta ja jäivät pitkäksi aikaa. Jotkut eivät lainkaan palanneet ja joistain ei kuultu sen koommin. Oli myös miehiä, jotka täysin unohtivat perheensä, eivät kirjoittaneet eivätkä lähettäneet rahaa. Sellainen menijä oli Juha Latvala eli Peltonen, Jaakko Pellon eno. Hän tuli Amerikkaan ja asui Kanadassa nimellä Eriksson. Vaimo Hilja ja tyttäret Lydia ja Ellen asuivat Vaasassa. Tytöt aina ihmettelivät, ja puhuivat poissaolevasta isästä.

Amerikanpassi otettiin tavallisesti 5 vuodeksi, harva meni Juha-enon tapaan 10 vuodeksi. Useimmista Merikaarron perheistä, isosta tai pienestä, oli jäseniä Amerikassa. Pojat ja tytöt lähtivät usein seikkailunhalusta, pojat myös välttääkseen joutumasta Tsaarin armeijaan sotilaspalvelukseen, joka ei ollut miellyttävä kokemus kenellekään. Suomen viranomaiset jopa yllyttivät tähän pakoiluun. Tämä oli yksi syy nuoren Jaakko Peltosen lähtöön 1901. Fiia-täti ja Edvard-setä (Autio) palasivat 1910. He asuivat talven Vanha-äidin luona. Fiia-tädin ja minun välit eivät olleet hyvät. Ehkä minä kritisoin hänen "Amerikkalaisuuttaan." Vanha-äiti tavallisesti puolusti minua ja kääntyi minun puolelleni. Kevättalvella Edvard osti Saarenpäästä vanhan talon, siirsi ja pystytti sen Merikaartoon Holtin "Vanhalle tontille" Autionkujan ja Rantatien risteykseen, jossa se seisoo vielä 2007.

Edvard ja Fiia olivat pitäneet yhtä jo ennen Amerikkaan menoa, mutta Hoquiam'issa Fiia meni naimisiin jonkun Jussi Niemen kanssa. Liitto purkautui muutaman kuukauden kuluttua, ja Edvard ja Fiia alkoivat taas tapailla toisiaan. Edvard onnistui säästämään rahaa, ostamaan matkalipun ja vielä jäi rahaa talon ostoon. Fiiallakin oli jäänyt palkasta säästöön, mutta ilmeisesti ei kovin paljon. Aluksi hän oli ollut työssä hotellissa ja sitten kokkina asuntola "Kyrölässä".

Hoquiam oli vähäkyröläisten, erityisesti merikaartolaisten pesäpaikka. Merikaartolaiset Kalle ja Sanna Huhtanen pitivät "poorttitaloa". Kaikki merikaartolaiset menivät suoraan Huhtasten luo asuntoa kysymään tullessaan Hoquiam'iin. En tiedä, kuinka iso talo se oli ja monelleko hengelle siellä oli majapaikka. Monet tytötkin menivät Huhtasille ja usein työskentelivät siellä tiskaajina tai muussa työssä. Eliina, Juha-enon tuleva vaimo, meni myös sinne ja sai ensimmäisen työpaikkansa.

Jonkun ajan kuluttua miehet alkoivat arvostella Huhtasia, erityisesti ruokaa ja siisteystasoa. Sitten eräät, merikaartolaisia mukana, päättivät panna pystyyn oman huushollin, (oliko tämä se Kyrölä?). He vuokrasivat huoneita tai talon ja palkkasivat kokin. Hakolan eno oli ensimmäinen johtaja, Isäntä, ja kokki oli merikaartolainen tyttö. Sitten Fiia-täti tuli kokiksi sinne. Hakolan jälkeen Koskelan enosta tuli Isäntä ja sitten Juha-eno hoiti hommaa, kunnes hänkin lähti Suomeen. 1914.

Juha-eno Laine nai Eliina Ellilän palatessaan Merikaartoon. Aiemmin he olivat asuneet samalla paikalla Hoquiamissa. Juha-eno osti kookkaan talon Kyrönjoen rannalta, läheltä Vanha-äidin tupaa. Vanha-äiti ei nähnyt tätä poikaansa Suomessa, sillä hän kuoli 1913, vuotta ennen Juhan paluuta. Yhteys Merikaarron ja Hoquiam'in välillä uusiutui 1924 ja 1934, kun Hakola-enon poika Eino Hakola oli siellä työssä.

SEPPÄLÄ MIKKO, SEPPÄLÄ TUOMAS, SEPPÄLÄ JAAKKO

Seppälä Mikko (Mike) 13.1.1868-20.3.1933, South Cave Hills, Harding, Buffalo, SD
Seppälä Tuomas ( Tom) 26.4.1874-0.8.1936, South Cave Hills, Harding, Buffalo, SD
Seppälä Jaakko 14.1.1872-3.3.1936, Asui Suomessa.
Vanhemmat : Seppälä Jaakko, 28.6.1834 - 21.7.1905
Blad Anna, 14. 9.1836 - 12.1. 1914
Jaakon vanhemmat Mikko Seppälä *1800 ja Liisa Barckar, *1799
Annan vanhemmat Juha Blad ja Liisa Rönnbom

MIKKO SEPPÄLÄ, hänen vanhempansa ja veljensä olivat kaikki syntyneet Vähänkyrön Merikaarrossa. Mikko lähti siirtolaiseksi 1887/1888, asettui Etelä-Dakotaan, tapasi Hilma/Wilma Törmälän ja he menivät naimisiin. Vanhimmat lapset syntyivät Terravillessa. Mike työskenteli 15 vuotta mainarina Homestake Minella, kävi välillä Kultakuumeen aikaan Alaskassa. Tämän seudun kulta on hienoa, siitä tuli ihania muistoesineiä, mutta ison perheen elämä oli kovaa.

Mikon veli Tuomas asettui Hardingin piirikuntaan Etelä-Dakotassa 1905. Hän kertoi Mikolle, että siellä oli hyvää maatalousmaata. Mikko puolestaan halusi pois kaivoksesta, osti maata White Riveristä. Kaivoksen päästöt olivat kuitenkin pilanneet joen, ja Mikki/Mike sai asumisoikeuden Cave Hills'in alueetlta Etelä-Dakotasta 1908. Hän siirsi perheensä sinne 1909. He asuivat luolassa Casper Culch'ssa, kun Mikko rakensi heille kolmen huoneen hirsitaloa. Lapsista Edvin ja häntä nuoremmat syntyivät uudessa paikassa.

Cave Hills kuuluu vanhaan puhvelialueeseen, siellä oli hyviä farmin paikkoja, rinteillä ja kukkuloilla puutavaraa ja lähteet pulppusivat. Laajamittainen karjankasvatus oli kukoistanut n. vuoteen 1880. Sitten eri vaikeudet ajoivat suuret karjatilat ahtaalle.. Pienemmät tilat vielä jatkoivat, niiden määrä jopa kasvoi. Mikko opetti väkensä elämään maasta. Heillä oli kanoja, sikoja, ja maitolehmä, ja he kasvattivat vehnää. Heillä oli myös lihakarjalauma, ja metsästettävää riitti. Ainoita ostettavia olivat sokeri, kahvi, pavut ja riisi.

Pojat Ted ja Reuben hoitivat tilaa isän jälkeen. Muut lapset säilyttivät osuuden tilan mineraalioikeuksiin. Sitten tilan alueelta löydettiin öljyä ja lähteitä avattiin. Nyt öljy kuuluu Seppälän tilayhtiölle ja raha jaetaan jälkeläisten kesken. Öljy alkaa jo ehtyä, joten öljykerroksiin pumpataan ilmaa, mikä vähitellen heikentää öljyn laatua, kun siihen sekoittuu ilmaa. Hilma ja Mikki Seppälä ja aikuisiksi kasvaneet lapset. Kolme kuoli lapsena.

MIKKO SEPPÄLÄN LAPSET

SEPPÄLÄ BERT, alias Jacob B, myös Pertti, synt 1893. Vaimon nimi oli Mamie Oinas. Pertti kokeili tilaoikeuksia Hardingin piirikunnassa, myöhemmin hänestä tuli sheriffi. He muuttivat Oregoniin, jossa hän teki kirvesmiehen töitä. Lapsia oli neljä, Mabel V, Dorothy, Max Leroy ja Marjorie Bell. Dorothy oli aviossa Savonen ja hänellä lapset Steven Joel ja Crystal Allison. Dorothy kuoli nuorena, Steven jäi 10, Crystal 7 vuoden ikäiseksi. Setä Leo Seppälä vaimoineen hoiti nämä lapset kotonaan. Steven oli lentäjänä Vietnamin sodassa ja toimii nyt ortopedinä Coloradossa. Crystal Savonen asuu Provossa, Utahin valtiossa.

Mabelilla oli ensin puolisona ensin Mr Mathre, sitten Mr Merv, lapset Jo Ann, Craig ja Erich Mathre. Max Seppälä ja hänen vaimonsa Dorothy ovat kuolleet. Heiltä jäi lapset Richard, Arthur ja W.Robert Seppälä sekä Sherilyn Seppälä Rolen. Marjorie Seppälä Gilmoren mies on nimeltään Russel, lapsia on Ray D. Gilmore, Patty Gilmore Jolson, Thomas P. Gilmore ja Victoria Gilmore.

SEPPÄLÄ WAINA W. eli Väinö, synt. 1895, puoliso Sadie Aarnio, synt. 1906. He saivat oman maatilan Väinön kodin lähistöltä. Väinö palveli I maailmansodassa, työskenteli sitten Lawrencen piirikunnan palveluksessa. Lapsia syntyi Norman 1926, Alfred 1928, sitten Verna Seppälä Flom, Ina Claire Seppälä Roesler, Jeanne Seppälä Clark ja Rodney Seppälä.

SEPPÄLÄ THOMAS LEO, vaimo Viola Peterson oli syntynyt 1903. Seppälän veljeksillä oli oma baseball-joukkue ja Leo haaveili syöttäjän urasta. Isä Mikko otti karjalaumansa takuunaan lainaa, ja lähetti Leon Omahaan kauppakoulun. Leo keräsi censustietoja ratsastaen hevosella farmilta toiselle, omisti autohuollon, oli työssä pankissa Buffalossa ja perusti oman pankin Edgemont'iin, SD. Hän kävi Suomessa kahdesti, antoi serkulleen Hanna Seppälälle Homestake Mine'n kullasta tehdyn kaulakorun, joka nyt on Reijo Seppälän pojantyttärellä.

Leon tyttärellä Donnalla ja hänen miehellään Deanne Uhl'lla on lapset Wendy Rae Martin Burnett, Bradley Dean Uhl ja Dana Lynn Crook. Leon perheessä oli myös ottopoika James Thomas Seppälä, vaimo Gillette. He asuvat Wyomingissä. Lapsia on Joleen Seppälä McIlravy LeRoy, Linda Seppälä Sibila, Michel Seppälä ja Susan Diane Seppälä.

SEPPÄLÄ TILUS, IMBY/EMBIE MARY, 1897 -7.5.1931. Embiellä oli puolisona Waina Tilus rajanaapurista. Heillä oli pojat Reino R. ja Carl W Tilus ja tytär Edna Helen Tilus Tufte. Embie kuoli keuhkotautiin lähes samanaikaisesti äitinsä ja sisar Ednan ("Hazel") kanssa. Kävi näin: Paikkakunnan entinen pappi oli muuttanut Minnesotaan. Siellä hänen seurakunnassaan oli keuhkotautinen tyttö. Pappi halusi auttaa häntä ja ajatteli raikkaan preeriailman Etelä-Dakotassa olevan hyväksi. Hän tiesi Hilma Seppälän avuliaaksi naiseksi ja tämä toivottikin papin ja tytön tervetulleeksi taloonsa. Nämä olivat talossa vieraina viikon verran. Aivan lähellä asunut Embiekin kävi vieraita tervehtimässä. Äiti Hilma, Embie ja silloin 16-vuotias Edna Hazel saivat tytön taudin vieraiden lähdettyä Oli traaginen sattuma, että ystävällistä tekoa seurasi kolmen perheenjäsenen kuolema.

SEPPÄLÄ JOHN D. 7.4.1903 - 19.11.1978, oli ensimmäisen maailmansodan veteraani ja jäi naimattomaksi. Hän oli rautateillä ja ajeli rahtivaunussa New Orleansista Seattleen pitkähkön ajan. Sitten hän palasi Hardingiin ja paimensi veljiensä lampaita.

SEPPÄLÄ HAROLD Arno, 21.1.1905-22.4.1943, sai vaimonsa Ida Ruonan kanssa kaksi lasta, nimeltä Ina Hawk ja Dale Seppälä. Harold oli myyntiedustaja.

SEPPÄLÄ REUBEN Samuel, 2.7.1906-30.8.83, oli myös naimaton. Hän ja veli Ted hoitivat yhdessä kotitilaa isän jälkeen. Öljystä oli aiemminkin ollut aavistuksia, muuta Reubenin lapio osui suoneen.

SEPPÄLÄ THEODORE (Ted), 7.4.1907-4.10.1989. Hänellä oli vaimo Rose, mutta avioliitto oli lapseton. Yhdessä Reubenin kanssa hän hoiti farmia. Öljy löytyi heidän hallinta-aikanaan.

SEPPÄLÄ EDWIN W. 1.3.1910-14.1.1987, asui Arvadassa, Jeffersonin piirikunnassa, CO, lapsettomassa avioliitossa vaimonsa Catherinen (Kayn) kanssa. Edwin palveli Ranskassa ja Englannissa toisen maailmansodan aikana. Hän kävi kaivos-ja teknologiakoulun, mutta päätyi pankkiiriksi Coloradoon.

SEPPÄLÄ NIILO, 21.10.1911-1.10.1983. Käsinkirjoitetuista censusluetteloista hänen nimekseen on tulkittu Victor M. tai Vickler M. Hän oli syvällinen uskovainen ja toimi Helluntailiikkeen piirissä saarnaajana ja toimitti myös uskonnollisia radio-ohjelmia. Hänen asuinpaikakseen tuli N.Y.Mills, Otter Tail, MN. Siellä hänellä oli vaimo Leona ja poika Paul.

SEPPÄLÄ HENRY P., synt. 1914, oli hautausmaan hoitaja Oregonissa. Hänellä oli vaimo Evelyn Magneson, poika Michael Seppälä ja tyttäret Mary Ellen Seppälä Tolonen ja Barbara Seppälä Hjorten Wellas.

SEPPÄLÄ HAZEL E., 2.7.1915- 24.5.1931. Embien kohdalla kerrotaan hänenkin kohtalostaan.

SEPPÄLÄ>ANTILLA (Anttila) VIOLET, 1918-2003, puoliso Charles Antilla. Heillä oli pojat Ted, Rodney ja Dave sekä tytär Vicky.

MIKKO SEPPÄLÄN VELJET TUOMAS JA JAAKKO SEPPÄLÄ
Tuomas (Tom) Seppälä oli syntynyt Merikaarrossa, Vähässäkyrössä 26.4.1874. Hän muutti USA:han 1896 ja sai tilaoikeuden Etelä-Dakotassa ja yllytti veli Mikon siirtymään lähitilalle. Thomas ei avioitunut.

SEPPÄLÄ JAAKKO, syntyi. 14.1.1872 Merikaarrossa, asui siellä ja nai kotikylän tytön Liisa Myntin. Hän oli käynyt vaatturinopin ja opetti taidon vaimolleen sairastuttuaan. Jaakon kuoltua vaimo Liisa opetti taidon edelleen lapsilleen Väinölle ja Hannalle. Hanna oli naimaton, Väinöllä oli vaimo Sanni Hakola ja ottopoika Reijo Seppälä.

KAUPPI FIINA
Josefiina Kauppi, synt. Vähäkyrö 25.9. 1888, muutti n. 1930.
Vanhemmat: Jaakko Juhanpoika Kauppi, synt. 9 8. 1853
Amanda Kauppi, synt. 2.1.1855.

FIINA KAUPPI muutti Amerikkaan melko iäkkäänä. Useimmat samoihin aikoihin syntyneet olivat lähteneet 10 vuotta aiemmin. Hän meni Kanadaan, joka oli suosiossa siihen aikaan. Siellä hän tapasi suomalaismiehen, lesken nimeltä Mr Mack, jonka kanssa avioitui ja sai tyttären nimeltä Eila. Eilan mies oli nimeltä Laitinen ja heillä oli lapset Karen eli Kaarina ja poika Kevin.

Fiinan veli Jaakko Kauppi oli syntynyt 15.10.1892. Myös hän kävi Amerikassa, tapasi siellä Tyynen, jonka kanssa solmi avioliiton. Tyyne palasi Suomeen, kun totesi tulleensa raskaaksi. Jaakko seurasi pian perässä. He rakensivat talon joen varteen Holttilaan koskien välijaksolle.

 

KNOOKA HILJA ELINA
Juha Knooka > Kiviranta, synt. 25.9.1870, kuoli 22.5.1954
Sanna Knooka > Koskiniemi, synt. 6.8.1874, kuoli 17.10.1944
Jaakko Knooka, synt. 31.1.1879
Hilja Elina Knooka > Lehti > Mannonen, synt. 20.5.1884, kuoli Fort Bragg, California.
Viljami Knooka, synt. 12.2.1891, kuoli 16.6.1921
Vanhemmat: Jaakko Jaakonpoika Knooka, synt. 11.5.1846, kuoli 23.12.1914, torppari.
Liisa Jaakontytär Heikkilä, synt. 24.3.1849, kuoli 10.1.1934.

Sisarusten vanhemmat Jaakko ja Liisa suunnittelivat Amerikkaan lähtöä 1886. Aie ehkä toteutui, mutta matka jäi lyhyeksi. Amerikassa heidän tyttärensä Hilja Elinan elämäkertatiedoissa on merkintä: Hänet tuotiin Kaliforniaan 1889. Myös perheen rippikirjamerkinnöissä Suomessa on tauko tuohon aikaan. Pian on kuitenkin tultu takaisin ja Hilja Elina muutti yksin uudelleen.

KNOOKA > Koskiniemi Sanna asui Merikaarrossa lähellä Knookan (Aura, Träsk, Svens) taloja Siltarannan yläpuolella. Asuinpaikkaa sanottiin Humalistonmäeksi. Puoliso oli Juha Koskiniemi ja heillä oli 9 lasta.

KNOOKA Juha, asui Merikarrossa, sai sepän koulutuksen Kunissa ruotsinkielisellä rannkolla ja palveli asiakkaita molemmilla kielillä. Hän otti käyttöön nimen Kiviranta. Jälkeläisiä on runsaasti ja yhteydet kunnossa.

KNOOKA > LEHTI > MANNONEN Hilja Elina muutti lopullisesti 1903. Eräs hänen lähettämänsä kirje antaa ymmärtää, että hän olisi silloin asunut Montanassa. Hänen enonsa oli merikapteeni ja merikapteenin kanssa Hilja avioonkin meni. Mies oli Oscar Lehti Pyhämaalta. Heidän kaksi tytärtään syntyivät Aberdeenissa, Washingtonissa. Tytär Martha oli aviossa Songey, oli työssä rautatieyhtiö Southern Pacific Linella konekirjoittajana kirjanpito-osastolla. Asuinpaikkoina oli ainakin Lafayette ja Walnut Creek Kaliforniassa. Marthan pojat Don Arthur ja Norman A. syntyivät Berkeleyssä, Oaklandissa, Kaliforniassa.

Hilja Elinan toinen mies oli alkuaan merimies hänkin, Lavansaarelta lähtenyt Anton Mannonen. Hän oli syntynyt siellä 24.1.1877. Antonin saama avioliittolupa on päivätty26.12.1923 ja Hiljan 2.1.1924. Hiljan yhteys Suomeen hiljeni toisen avion myötä ja katkesi äiti Liisan kuoltua. Yhteys jälkeläisiin on löytynyt äskettäin.

Tony Mannonen pestautui valtamerilaivaan vuonna 1901, mutta hän aloitti farmin Noyo-joen suulla mahdollisesti 1925. Paikka oli otollinen myös merikalastukselle. Tyynestä merestä tuli hyvin lohta, ja Mannoset muuttivat kahden auton autotallinsa savustamoksi. Mannosten poika Eugen Edward oli syntynyt San Fransiskossa 9.1.1925 ja kuoli naimattomana Kaliforniassa 11.7.1994. toinen poika Walter Mannonen oli syntynyt 15.12.1926 Fort Bragg'ssä Kaliforniassa. Hänen työnantajansa oli The Union Lumber Company, hän oli mukana toisessa maailmansodassa ja palveli sen jälkeen Fort Bragg'in kaupungin mittarinlukijana. Walter kuoli auton suistuttua tieltä iltamyöhällä, ja tapaus huomattiin vasta aamulla. Walter Mannosen vaimo oli Marion R. Ford Kalifornian Vilitsistä. Heillä on poika Walter A. Mannonen, ja tytär Virginia Lee Mannonen, jonka puoliso oli John Dockham ja sitten Sherril J. Viale.

KUKKO > ISAACSON MIKKO sisaruksineen.
Susanna Kukko > Koskela, synt. 4.8.1866, asui Vähässäkyrössä
Juha Kukko b. 25.6.1870, kuoli Amerikassa.
Isaac Kukko > Hilden, synt. 29.5.1873, kuoli Amerikassa
Mikko/Mike Kukko > Isaacson, synt. 20.4.1877, kuoli Amerikasa
Maria Kukko, synt. 24.5.1880, kuoli Amerikassa 1908.
Vanhemmat: Iisakki Jaakonpoika Kukko, synt. 13.11.1836
Maria Mikontytär Vähä-Sauso, synt. 5.11.1840

Isä Iisakki Kukko oli syntynyt siinä talossa, jossa ruotsalaista koulua pidettiin. Hän oli kuorma-ajuri, kuljetti tavaraa pitkiäkin matkoja, mm. Pohjanlahden yli talvella. Kerrottiin, että hän oli mukana rahtaamassa kirjapainokoneen hevosella Hämeenlinnasta Vaasaan. Rautatie loppui silloin Hämeenlinnaan. Hänen torppansa ja talonsa ovat vielä jäljellä, suoraan edessä, kun tullaan riippusiltaa Siltarannasta. Hänen veljensä poika Jaakko Hilden oli kotitalon viimeinen omistaja. Jaakkon luovutti talon tyttären perheellle, mutta nämä myivät talon kouluyhtiölle.

KUKKO > KOSKELA, Susanna otti miehekseen Tuomas Koskelan, josta on kerrottu Seppälöiden mukana. He asuivat aluksi myllärintuvassa Alaisessapäässä, sitten Susannan kotitorpassa, jonka lunastivat omaksi. Heidän tyttärellään Maria Lyydia Koskelalla oli aviomies William Saarisen kanssa poika Olavi ja tyttäret Anni ja Aino. Kotitorpan viimeinen asukas oli toinen tytär, Elsa, jolla oli yksi tytär, Elvi Marttila.

KUKKO MIKKO, Amerikassa nimellä MIKE ISAACSON, matkusti merten taa yhdessä tulevan puolisonsa Johanna Knuuttilan kanssa. Tämä oli syntynyt 14.7.1881. Johannan äitikin oli syntyjään Kukko, mutta ei läheistä sukua. Juuri ennen lähtöä nuoret menivät valokuvaan Mikon vanhempien kanssa kodin edessä. Mikon tyttärentytär Ruth Lysne Minnesotasta kuvattiin samoissa jalanjäljissä sata vuotta myöhemmin.

Mikko ja Johanna asettuivat Duluthiin, Mikko toimi rapparina. Heillä oli insinööripoika Arthur, jonka poika Arthur Jr. on myös insinööri ja toinen poika Robert on hammaslääkäri. Nuoruus- ja opintovuosien jälkeen nämä pojat palasivat Minnesotaan.

Mikon ja Johannan tytär Lillian löysi miehekseen Edward Norlingin, näiden tytär Ruth Ron Lysnen. Ruth oli työssään opettajana Faribault'in koulussa Northfield'ssä, antoi opetusta myös Yliopistossa Minneapolis'ssa, jossa on ohjannut Thaimaan kouluohjelmaa. Kaksi kertaa hän on jo käynyt Suomessa.
Lillianin sisar Ruth oli aviossa Jeronymus. Perhe muutti Kaliforniaan, ja yhteydenpito muihin on ollut lamassa.

TUOMAS KUKKO>SALMINEN
Tuomas Kukko, synt. 1850.11.29 Merikaarto, kuoli 1920.04.01 Ashburnham, Massachusetts.
Spouse Serafia Holtti, synt. 1851.03.14 Merikaarto, kuoli 1934.01.04 Ashburnham,
Tuomaksen vanhemmat Mikkel Raukko > Kukko, synt. 29.10.1815 Tervajoki, Vähäkyrö
Susanna Kukko, synt. 24.1.1814 Merikaarto
Serafian vanhemmat Mikko Vanhala>Holtti, synt. 1.1.1808 Vähäkyrö
Maria Mikontytar Holtti, synt. 12.12.1813 Merikaarto
Heidän lapsensa
Mike Salminen(Mikko Kukko) 1870.11.26
Frank Salminen (/Franz Josef Kukko 1876.02.02
John Salminen (Johannes Kukko) 1879.08.03/05
Marie Salminen Waltari(Maria Aliina Kukko) 1881.10.08
Charles Salminen (Kalle Kukko) 1884.10.03
Emil Salminen (Kukko) 1887.08.30
Fina Salminen Forsell (Serafiina Kukko) 1889.11.01
Hilma Salminen Salo (Kukko) 1892.02.01

TUOMAS KUKKO, Amerikassa Salminen, oli täällä isäntänä Kukon kolmanneksessa. Talo oli pohjaisrannalla tiessä kiinni riippusillalta tullessa vasemmalla ennen vanhan sillan paikkaa Törvin ja Karilan välissä. Tuomaksen äiti Susanna oli tilan oikea perillinen, joka leskeksi jäätyään nai Mikon.
Tuomas ja Serafia myivät tilan noin 1886 Mikko Svennsin perheelle ja kesäkuussa 1887 he lähtivät Amerikkaan. Tavoitteena oli New York Mills, Minnesota, jossa oli Serafian sukulaisia. Noin 1888 he palasivat Suomeen ja asuivat Nivalassa noin vuoteen 1893. Sitten mentiin taas Amerikkaan, entiseen paikkaan. Heillä oli kahdeksan lasta. Muut syntyivät Suomessa, vain Emil USA:ssa.

Heinäkuussa 1905 perhe muutti Massachusetsin Ashburnhamiin, jonne jäivät asumaan. Amerikassa he saivat tietää, että nimi Kukko nosti hymyä kielisten huulille, joten he ottivat nimen Salminen. Muutamiin perheen nyt jo iäkkäisiin jälkeläisiin on yhteys.

MIKKO TRASTIN PERHE
Mikko Simonpoika 22.10.1853 Trasti ,USA 1886, 1893 ja 1899, palasi joka kerta.
Liisa Jaakontytär 21.10.1851 synt. Tomti/Myntti, kotona ilmeisesti koko ajan.
Simon 11.6.1876 USA 1894
Mikko 17.9.1878 USA 1892
Eliina 23.2.1881 ?? Aviossa Lehtinen Suomessa
Johannnes 4.8.1883 USA 14.4.1902 Palasi, kuoli Suomessa 22.7.1923
Elviira 25.6.1886 USA 1907 Aviossa Akkola
Lyydia Elisabet 23.6.1892 USA 14.4.1902 Palasi, kuoli Suomessa 10.3.1909

MIKON OMA PERHE
Mikko Trasti asui perheineen Merikaarrossa ja muutti 1893 Vaalin maalle Kujanperään. Näyttää siltä, että talo jäi tyhjäksi, kun Ritarin perhe lähti Valtoihin. Perheen äiti Maria Ritari oli Mikon sisar. Myöhemmin talossa asui Mikon tyttären Elina Lehtisen poika Seth.

Mikko Trasti meni USA:han ensimmäisen kerran 1886, mutta palasi 1890. Hän lähti uudelleen 24.4.1894 poikien Simon ja Johanneksen kera. Molemmat pojat olivat alaikäisiä. He asettuivat Koillis-Ohioon Ashtabulan kaupunkiin, jossa on paljon suomalaisasutusta, ja jossa oli vakiintunutta laivanrakennusteollisuutta ja satamia. Mikko näyttää palanneen Suomeen, mutta hän tuli vielä kerran 1899.

Kun Simo ja Johannes varttuivat nuoriksi miehiksi, he lähtivät kiertämään Amerikkaa suunnilleen vuosisadan vaihteessa. He kulkivat Ohiosta pohjoisvaltioiden läpi pääasiassa kävellen ja tehden mitä työtä sattuivat saamaan matkan varrella. Pitempään pysähdyttiin Idahossa ja Washingtonissa, jossa otettiin valokuviakin. Tämä oli "Vanhan Lännen" aikaa Amerikan historiassa.

Noin 1905 he pysähtyivät Seattleen Washingtonissa. Simo oli saanut vaimokseen Hilma Mäkisen kesäkuussa 1902 ja heidän vanhin poikannsa John syntyi 1905. Simon pojan pojan pojalla on Simon käytössä ollut 8 jalkaa pitkä käsikäyttöinen tukkisaha. Veljekset muuttivat kuitenkin takaisin Ohioon, ja Simon ja Hilman toinen poika Swande syntyi Ashtabulassa 1908.

1930-luvun alkupuolella Simon oli työssä telakalla Eteläisessä Ohiossa, missä tehtiin höyrylaivoja. Siellä oli rakenteilla höyrylaiva Reliant. Molemmat pojat menivät sinne isän perässä. Niihin aikoihin veljekset tapasivat sisarusparin, joista oli tuleva heille puolisot. Kyseessä olivat Eleanor ja Hazel Comstock.
Avioliitot solmittiin 1930-luvulla Ja pariskunnat siirtyivät Pohjois-Ohioon, jossa laivanrakennus oli laajenemassa. Swande ja Eleanor asuivat Ashtabulassa, ja heillä oli poika Donald, Johnin isä. Swande ja Donald ovat keränneet kuvia ja muuta perhehistoriaa, Donaldin poika John järjestelee ja tallentaa tietokoneelle kertynyttä aineistoa.

Suvun kesken puhutaan Alma Trasti Tienvierestä, mutta hänen sukuyhteytensä ei ole selvä. Mikon velipuoli Nestor Trasti, Mikon sisaret Liisa Trasti Virtanen ja Maria Trasti Ritari päätyivät myös siirtolaisiksi. Mikon tyttärestä Elviira Trasti Akkolasta on vähän tietoa. Anni Lehtinen Märijärvi muistaa, että Elviiralla oli poika, joka nuoruudessaan menetti toisen käden.